Tunnustuksia, osa Robin

Tai no, en tiedä voiko tätä kutsua varsinaiseksi tunnustukseksi. En ole löytänyt itsestäni 13-vuotiasta Robinin perään kuolaavaa esiteinityttöä, jos sitä odotit otsikon perusteella. Sisäisen teinityttöni näyttäytymisessä ei tosin olisi mitään uutta, mutta se herää (onneksi) vain vähän vanhempiin idoleiden kohdalla. Ajattelin kuitenkin avata sanaisen arkkuni aiheesta Robin näin pojan uuden albumin ja kirjan julkaisupäivän sekä jättikonsertin ja leffan ensi-illan lippujen myyntiintulon kunniaksi.

Näin punaista aina kun joku yrittää vääntää Robinista mukahauskaa vitsiä. Ah-niin-cooleihin-ja-ainoisiin-oikeisiin-musiikkiharrastajiin itsensä lukevat kitaraa rämpyttelevät nuoret miehet eivät Robinin kohdeyleisöön kuulu, joten en jaksa ymmärtää heidän tarvettaan korottaa itseään jalustalle mollaamalla poikaa. Vaviskaa 18-vuotiaat jampat, Robin vie tyttöystäväkandidaattinne! Jooei. Nuoret miehet eivät toki ole ainoita Robinin pilkkaajia, sillä joukkoon mahtuu niin aikuisiakin ihmisiä kuin mukamas-niin-kypsiä 16-vuotiaita teinityttöjäkin. Ja piiri pieni pyörii.

Olen itsekin kasvanut Robinin kohdeyleisöstä ulos jo kymmenkunta vuotta sitten, joten skeittitempuista lauleskelemalla ei sydäntäni enää valloiteta. Ymmärrän kuitenkin miksi varhaisteinitytöt ovat ihan pähkinöinä: onhan poika kieltämättä söötti tapaus ja esiintyy ikäisekseen varsin ihailtavalla varmuudella. Sitä paitsi näkisin Robinin harvinaisen harmittomana ihailunkohteena ikäisilleen teinitytöille. Omassa nuoruudessani oltiin lääpällään Backstreet Boysin, Westlifen ja Savage Gardenin poikiin, jotka olivat sentäs kymmenkunta vuotta meitä vanhempia. Ainakaan oma ikäpolveni ei siis pannut yhtään paremmaksi. The Beatles puolestaan sulattaa sydämiä vielä 50 vuodenkin jälkeen, vaikka puolet bändistä on siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen ja loput ovat ehtineet 70 vuoden ikään. Nimimerkillä "Paul McCartneyn näkeminen livenä oli jotain sanoinkuvaamatonta".

Sinänsä harmillista, että Robinin kohdeyleisö on rajattu ahtaaksi jo tuotantovaiheessa, sillä mielestäni pojalla olisi annettavaa suuremmallekin yleisölle. Robin ei ilmeisesti kirjoita kappaleidensa sanoja itse, ja tuntuukin, että niissä aliarvioidaan 13-vuotiaan maailmaa. Olisikin mielenkiintoista nähdä joskus Robinin itsensä kirjoittamaa materiaalia. Ymmärrän musiikista yhtä paljon kuin kuuro myyrä, mutta ainakin mun korvaani Robinilla on erittäin miellyttävä ääni ja laulajan lahjoja. Valitettavasti useimmat pojan omat biisit eivät vain anna äänelle oikeutta kiitos reippaalla kädellä annostellun autotunen. Kuuntelin tätä viestiä kirjoittaessani läpi Robinin uuden Chillaa-albumin, josta löytyi pari positiivista yllätystä: Haluun sun palaavan -niminen biisi ja Frontside Ollien akustinen versio. Tykkään kuitenkin erityisesti Robinin Bruno Mars -tulkinnasta, olkaapas hyvät:

P.S. Kerran Robinin ohimennen tavanneena on pakko todeta, että hän on livenä ihan yhtä symppis tyyppi kuin ruudun välitykselläkin.

Auto-ohjelma niille, jotka eivät autoista välitä

Väkisin väännetyt esittelytekstit ovat lähes poikkeuksetta turkasen tylsiä. Kuittaankin esittelyosion toteamalla, että olen parikymppinen tyttölapsi, johon tutustut parhaiten liittymällä lukijaksi. Muotiblogien ystäviä suosittelen heti kättelyssä kahlaamaan muille kalavesille, sillä minä hädin tuskin tiedän mitä rakennekynsillä, valokynillä tai haaremihousuilla tarkoitetaan. Oodi elämälle on nuoruuden innolla ikuistettuja hetkiä, joskus suoranaista yltiöpositiivisuuttakin. Käytännössä siis kaikkea mikä milloinkin vie mukanaan niin, että haluan jakaa sen kanssanne.

Se siitä ja asiaan.

Palava kumi, bensan haju ja urheiluautot. Siinä on kolme asiaa, joiden viehätystä en ole koskaan ymmärtänyt. Mulle auto on neljällä pyörällä ja polttomoottorilla liikkuva kulkuväline, jonka avulla saan raahattua itseni, kanssaihmiseni ja omaisuuteni paikasta A paikkaan B. Koitapa sulloa neljä ihmistä, 50-kiloinen koira ja mökkiviikonlopun tavarat kaksipaikkaiseen urheiluautoon. Ei tuu kesää. Noh, 150 kilometrin mökkimatka taittuisi Porschella sentäs puolet nopeammin kuin perhefarkulla. Ai mutta piru vie, suurin sallittu nopeus on motarillakin vain 120 km/h, johon yltää se peruskaarakin. Ei varmaan tarvitse edes vihjata miten matala urheiluauto pärjää uutta sorapäällystettä kaipaavalla mökkitiellä.

En siis todellakaan ole niitä naisia, jotka lankeavat Ferrarilla pihaan kaartavan miehen syliin. Vielä vähemmän ihastustani herättävät karvanopilla ja takaspoilerilla varustetut BMW:t. Paheksun turhaa autoilla rälläämistä, mutta mullakin on pieni salainen paheeni: nimittäin Top Gear. Jeremy Clarkson, James May ja Richard Hammond saavat puolestani rällätä sydämensä kyllyydestä niin kauan kuin kolmikon toilailuja näytetään television kautta muulle maailmalle.

Vaikka kokisit autot yhtä kiinnostavina kuin tiiliseinät, suosittelen lämpimästi tutustumaan Top Geariin. Top Gearin löytäminen on omalla kohdallani vienyt ilmaisun "nauraa ihan kippurassa" täysin uudelle ymmärryksen tasolle. Tämä on niitä harvoja ohjelmia, joille kirjaimellisesti ja yhtään liioittelematta todella nauran niin, että sohvalla pysyminenkin teettää välillä töitä. Juontajakolmikon kemiat pelaavat loistavalla tavalla yhteen ja kaikilla on sopivasti pilkettä silmäkulmassaan. Keski-ikään ja sen ylikin ehtineet miehet innostuvat haasteista kuin pikkupojat luokkaretkestä karamellikauppaan. Briteillä tuntuu kulkevan äidinmaidossaan taito tehdä huumoria. Alla kaksiosainen maistiainen, jossa juontajat kilpailevat itse rakennetuilla poliisiautoilla toisiaan vastaan:

P.S. Pitää vetää vähän sanoja takaisin. Ehdin väittää, etten lankeaisi urheiluautolla pihaan kaartavan miehen syliin. Top Gearin Richard Hammond voisi kuitenkin olla kohdallani se säännön vahvistava poikkeus.